Yliopistosyksy on alkanut jälleen orientaatioviikon merkeissä ja täten tekniikan alojen pariin on erilaisia polkuja pitkin löytänyt taas yksi jos toinenkin. Koska tarinoita näistä enemmän tai vähemmän mutkittelevista poluista riittää, otimme me Tekniikan Kutsussa viime keväänä tehtäväksemme kertoa niistä teille ainakin jokusen ja osoittaa, että tekniikan aloille ei ole vain yhdenlaista tietä.
Sarjan ensimmäisessä osassa saimme kuulla, miten lapsuuden unelmat löysivät toteutumismahdollisuutensa tekniikan parista. Nyt sarjan toisessa osassa saamme tutustua jälleen kahteen tekniikan pariin johdattaneeseen polkuun: ensimmäisessä polku kuljetti ennalta tuntemattomaan suuntaan ja toisessa lukioaikainen kokemus ohjasi eteenpäin kohti tekniikan teitä.
Siispä tervetuloa jälleen Tieni tekniikan alalle -sarjan tarinoiden pariin!
Polku, jota en valinnut, mutta jolle kuulun – Helmi, ympäristö- ja energiatekniikka 3. vsk
Monilla tuntuu olevan elämälleen selkeä suunnitelma. He tietävät jo yläasteella, mitä haluavat tehdä isona, ja lukiossa jokainen valinnainen kurssi on strateginen siirto kohti tuota tarkkaan mietittyä päämäärää. Minulla ei ollut suunnitelmaa. Minulla oli vain kourallinen asioita, joista pidin, ja suuri määrä avoimia kysymysmerkkejä. Nyt kaksi vuotta myöhemmin istun luentosalissa ja huomaan olevani juuri siellä, missä minun kuuluukin olla, vaikka reitti tänne oli kaikkea muuta kuin suoraviivainen.
Yläasteelta asti tiesin oikeastaan vain yhden asian: rakastan biologiaa. Kaikki luonnontieteet kuten matematiikka, kemia ja fysiikka tuntuivat loogisilta ja luontevilta. En ole koskaan ollut se perinteinen lukutoukka, joka jaksaisi kahlata satoja sivuja tekstiä putkeen, pähkäilin mieluummin laskujen ja konkreettisten ilmiöiden parissa. Silti lukiossa iski paniikki. Ympärilläni ystävät alkoivat lyödä lukkoon tulevaisuuden suunnitelmiaan, ja minusta tuntui, että olin ainoa, jolta puuttui selkeä suunta. Minulle sanottiin usein, että kyllä se oikea reitti löytyy ennen yhteishakua ja ettei valinnasta kannattaisi stressata. Mutta yhteishaku tuli, enkä minä tiennyt vieläkään. Muistan, miten opinto-ohjaajakin yritti auttaa minua löytämään suuntaa, mutta mikään ei tuntunut heti siltä ”omalta jutulta”.
Lopullinen päätökseni syntyi lopulta kahden asian risteyksessä: vanhempieni ja erityisesti äitini kannustuksesta tekniikan alalle, sekä omasta halustani jatkaa biologian ja matemaattisten aineiden parissa myös yliopistossa. Silti vitkuttelin hakemuksen kanssa viimeiseen iltaan asti. Hakuajan valuessa umpeen täytin lomakkeen kaikilla niillä vaihtoehdoilla, joissa nuo kaksi maailmaa kohtasivat. Heitin noppaa tulevaisuudellani ja annoin sattuman päättää suunnan. Luotin siihen, että jokin niistä osuisi kohdalleen. Valintakokeiden jälkeen tärppäsi: minulle tarjottiin paikkaa ympäristö- ja energiatekniikasta.
Uskon, että matkassani on ollut mukana monta onnellista sattumaa, sillä tämä opiskelupaikka ei ollut edes listani kärjessä. Tässä sitä kuitenkin ollaan, kaksi vuotta myöhemmin, opiskelemassa ympäristö- ja energiatekniikkaa pääaineena kemia. Ironisinta tässä kaikessa on se, etten lukenut kemiaa lukiossa edes loppuun asti, ja nyt se on arkeni ydin.
Jos joku lukee tätä ja tuntee tuskastumista siitä, ettei tiedä omaa suuntaansa yhteishaun lähestyessä, haluan sanoa: se on okei. Sinun ei tarvitse tietää kaikkea tänään. Joskus se arvalla heitetty valinta onkin alitajunnan viisautta. Minä en löytänyt polkuani etsimällä, vaan uskaltamalla lähteä matkaan johonkin suuntaan ja juuri siksi se tuntuu nyt niin oikealta.
Kuvat: Helmin kotialbumi
Laskurakkaudesta tekniikkaan – Sofia, teknis-luonnontieteellinen 3. vsk
En hirveästi muista muita mietteitäni eri oppiaineista juuri koulun aloittaneena, mutta matematiikka ja laskeminen olivat heti lemppareitani. Muistan, kun meille jollain ala-asteen luokalla lisättiin ylimääräinen liikuntatunti heti matematiikan tunnin perään, olisin aina mieluummin jäänyt laskemaan kuin lähtenyt leikkimään polttopalloa 45 minuutiksi. Pitkään pidin taitotasoani ja intoani aina silloisen osaamistason oletuksena: “Totta kai jokainen 10-vuotias tykkää laskea, totta kai jokainen 14-vuotias tykkää laskea, totta kai jokainen 17-vuotias tykkää laskea”, ajattelin. Olisi ehkä jo silloin ylimääräisen liikuntatunnin aikoihin voinut tajuta, ettei kaikki tosissaan halunneet jäädä mieluummin matematiikan tunnille.
Lukiossa jatkoin pitkällä matematiikalla ja myös suoriuduin kursseista hyvillä arvosanoilla. Otin mukaan myös fysiikkaa ja kemiaa. Fysiikan ja kemian kurssit tuntuivat selkeiltä vaihtoehdoilta matematiikan kaveriksi, vaikken koskaan pitänyt niistä samalla tavalla kuin matematiikasta. Aiheet eivät kiinnostaneet yhtä paljon ja kurssit tuntuivat vaikeammilta. Luin lisäksi historiaa ja yhteiskuntaoppia, mikä oli vain yleisestä kiinnostuksesta. Mietin paljon, missä matemaattisesta ongelmanratkaisusta olisi hyötyä yliopistossa, pyörittelin tekniikan opintoja ja kansantalouden tai ekonomin opintoja. Valinta oli vaikea.
Lukion 2. ja 3. asteen välisenä kesänä kävimme ystäväni kanssa ainutlaatuisella kesäkurssilla, johon fysiikan opettajamme suositteli meitä. Olimme muutaman päivän Kuopiossa ja tutustuimme lääketieteellisen fysiikan opintoihin sekä käytännön työhön Kuopion yliopistollisessa sairaalassa. Siellä näin ensimmäistä kertaa, miten fysiikan opiskelu yliopistossa vaatii todella tätä matematiikan laskurakkautta, sekä miten fysiikkaa voidaan soveltaa siisteillä tavoilla tekniikkaan.
Kuopio säväytti, mutta unelmakaupunki Oulussa kasvaneelle löytyi etelämpää Tampereelta. Pienen tonkimisen jälkeen löysin teknis-luonnontieteellisen. Täällä saisin soveltaa matematiikan ja fysiikan opintoja tekniikkaan, ja lukea laajoja teknillisiä sivuaineita vapaasti. Näin tein elokuussa 2024 elämäni parhaan päätöksen ja muutin Tampereelle ja aloin teekkariksi. Kun opettajat pommittavat lukiossa Wilma-viestejä kummallisilla leireillä ja vierailuilla, niihin kannattaa välillä tarttuakin, saattaa löytää tulevaisuuden suunnitelmansa.
Kuvat: Sofian kotialbumi
Julkaisun kansikuva: Veera Hursti
