Juttu on julkaisu alunperin Tekniikan Kutsun 20-vuotisjuhlapainoksessa vuonna 2023.
Olin se tyyppi, joka sanoi ”kyllä” heti fuksisyksynä, kun joku kysyi vapaaehtoiseksi haalariprojektiin. Ojensin silloin pikkusormen, järjestötoiminta vei koko käden ja loputkin mukanaan. Oma kilta eli alani opiskelijoiden yhdistys otti minut vastaan, tutustutti teekkarikulttuuriin ja vei excursioille, vuosijuhlille, sitseille ja silliksille. Rakastin kaikkea sitä. Tarve kuulua porukkaan ja halu vaikuttaa siihen, miten itselle tärkeä yhteisö toimii sai paitsi nauttimaan kyydistä, myös hakeutumaan vastuutehtäviin.
Vuodet killan hallituksessa eivät tyydyttäneet vaikuttamisen nälkää, vaan sitä seuranneessa ylioppilaskuntatoiminnassa sain edistää opiskelijoiden asioita isommassa mittakaavassa. Minulla riitti näkemyksiä, ja oli palkitsevaa viedä niitä eteenpäin. Järjestötehtävä toisensa jälkeen vei myös toinen toistaan ihanampiin yhteisöihin, tutustutti elämänkumppaniin ja kiinnitti ystäväporukoihin, jotka ovat kannatelleet myös vuosia myöhemmin. Vastaavia tarinoita on opiskelijajärjestötoiminta pullollaan.
Tampereen ylioppilaskunta (TREY) toimii kaikkien Tampereen yliopistossa opiskelevien yhteisenä edunvalvojana sekä mahdollistaa myös järjestötoimintaa ja tarjoaa useita erilaisia jäsenpalveluita. Ylioppilaskunnan ylintä päätäntävaltaa käyttää edustajisto, joka nimeää hallituksen toimintaansa. Edustajiston 49 jäsentä valitaan vaaleilla joka toinen vuosi.
Ylioppilaskunnassa toimiminen oli itsessään mielettömän siistiä ja toisaalta tarjosi hengähdystauon opinnoista. Totuus oli, että olin jo jonkun aikaa kipuillut alavalintani kanssa. Olin hakeutunut teknilliseen vähän ”koska voin” ja koska luonnontieteet kiinnostivat ja sujuivat, mutta samalla mietin, olinko liian kiinnostunut yhteiskunnallisista ilmiöistä ja viestinnän ja vaikuttamisen kaltaisista asioista voidakseni ikinä nauttia niistä työtehtävistä mitä tekniikalla oli minulle tarjota. Ajatus työelämässä toistuvista päivistä mikrolitrojen pipetoinnin ja bioreaktoreiden säätämisen parissa kauhistutti, ja vaikka kesätyöt entsyymitehtaalla olivat hauskoja, en syttynyt prosessikaavioille ja paineilmalaitteistoille niin, että olisin nähnyt itseni jäämässä sinne. En päässyt kiinni siihen, miksi kurssikaverit vaikuttivat tykkäävän vesilaitoksen mitoittamistehtävistä. Mietitytti myös, onko kaikki maailman työ todella yhtä arvokasta – miksi minun pitäisi kokea tärkeäksi optimoida prosesseja, jotka kuluttavat ylimäärin luonnonvaroja tai tuottavat lisää triviaaleja tuotteita pallolle, joka jo pursuaa liian lyhyen käyttöiän materiaa?
Se, että koin olevani parhaimmillani ylioppilaskuntavuosien paineisissa kriisiviestintätilanteissa, lobatessani yliopiston johtoa opiskelijoiden hyvinvoinnista ja ihmisiä johtaessani vain syvensi epävarmuuttani: mitä ihmettä tein tekniikan alalla, jos merkityksellisemmältä tuntuvat tehtävät löytyivät ihan muualta?
Olisipa joku sanonut minulle silloin, että esimerkiksi viheliäisten kestävyyskriisien ratkomisessa tarvitaan juuri sellaisia tekniikan osaajia, jotka pystyvät ymmärtämään, millaiseen maailmaan heidän kehittämänsä ratkaisut kontribuoivat sekä osaavat tarkastella liiketoimintaa kriittisesti ja tuoda eri alojen ihmisiä yhteen. Että laitossuunnittelun kurssilta käteen jää ennen kaikkea usko siihen, että selviän myös vaikeista ja ikävistä tehtävistä, ja että vapaavalintaisiin opintoihin haalituista psykologian ja etiikan kursseista ihan takuulla olisi iloa jonain päivänä. Että diplomi-insinöörin papereilla ja opinnoilla on ihan aidosti ja oikeasti valmiudet tehdä todella monenlaisia eri tehtäviä. Joku varmaan sanoikin, mutta palaset loksahtivat kohdilleen vasta opintojen loppuvaiheessa, kun kurssitarjonnasta alkoi löytyä haasteiden ja turhautumisen ohelle myös helmiä, ja kun jokainen kesätyö tarjosi hieman edellistään enemmän pilkahduksia palkitsevista ja tärkeältä tuntuvista tehtävistä.
Nykyään työskentelen korkeakoulukentällä vastuullisuuden parissa. Teen töitä sen eteen, että työnantajani kouluttaa eri alojen osaajia ympäristöä mahdollisimman vähän kuormittavalla tavalla. Viestintä, vuorovaikutus- ja neuvottelutaidot, muutoksen vauhdittaminen ja toisten ihmisten kohtaaminen ovat työni ytimessä. Hiilijalanjälkilaskenta, erilaiset raportit ja tutkimustieto ovat minulle työkaluja, joita en käyttäisi sujuvasti ilman tekniikan opinnoissa karttunutta rutiinia laskemiseen ja tiedon analyyttiseen jäsentelyyn. Onnistumisen edellytykset uralle tarttuivat kuitenkin ennen kaikkea järjestötoiminnassa: siellä opin neuvottelemaan, vaikuttamaan ja toimimaan tiimeissä sekä arvostamaan ja ymmärtämään eri alojen osaajien näkökulmia.
– Paula Sajaniemi
Kirjoittaja on viittä vaille valmis ympäristötekniikan diplomi-insinööri, jota järjestötoiminta auttoi löytämään tekniikan alalta oman kulman.
